Nyt sitten nostetaan kissa pöydälle ja puhutaan anopeista! :)
Olen ollut onnekas mieheni perheen suhteen sillä he ovat kaikki ottaneet minut vastaan avosylin ilman ennakkoluuloja. Itsekin olen vuosien mittaan oppinut heidän tavoilleen ja pitämään heitä omana perheenäni. Miehelläni on 3 veljeä jotka ovat kaikki naimisissa. 2 perheen miniöistä on turkkilaisia, 2 ulkomaalaisia. Mieheni isosisko asuu anoppini kanssa joten he matkustavat kaikkialle yhdessä.
Yleensä tykkään heidän kanssaan olemisesta ja joka päivä keksimme yhdessä paljon tekemistä. Useasti (90 %) nämä tekemiset liittyvät ruokaan, muun ajan kierrämme sitten markkinoilla tai kaupungilla. Mieheni on perheen pienin joten anoppi sen mukaan sitten hössöttää ja lellii. Joka päivä tulee olla mieheni lempiruokia. Muutenkin heidän elämänsä pyörii erilaisten ruokien ympärillä. Kotona valmistetaan kaikkea omasta jugurtista, säilykkeitä, tomaatti ja pippuripyreitä (domates ja biber salcasi), hilloja etc. Samaa he myös sitten odottavat meidän kotoa. Jugurtit pitäisi tehdä itse, hillot samoin. Keittiössä minun pitäisi viettää aikaani ainakin 3-4 tuntia päivässä valmistaen mieheni lempparijuttuja. He sitten myös hämmästelevät jos en ole niin tehnyt. Itse kun olen koko elämäni kaiken valmiina ostanut tälläinen hössöttäminen välistä alkaa potuttamaan. Kodin kaapit pitäisi ainakin kerran parissa viikossa käydä läpi ja "tuulettaa" jotkin kuivatuotteet kuten dövme, tarhana ja bulgur. He täällä ollessaan ottavat keittiön ohjat käteensä ja kaikki paikat koluavat etsien jotain epäkohtia joita sitten korjata ja joista minua läksyttää.
Mitään ei saa myös heittää pois! Sehän on "günah" eli synti. Kaikki pitää erikseen uudelleen käsitellä tai niistä pitää valmistaa jotain ruokaa. Esimerkiksi vanhoja leipiä ei saa koskaan heittää pois, niistä tehdään aina tosteja tai kuivatetaan korppujauhoksi. Tämän minä ymmärrän ja yleensä toimin juuri näin. Mutta on asioita joita en ymmärrä. Esimerkiksi viime viikolla olin vaihtamassa jugurttia pienempään astiaan ja laitoin käyttämäni lusikan pesualtaaseen pestäväksi. Siihen sitten anoppini saapuu juuri keittiöön ja mainitsee että tuossa lusikassahan on vaikka kuinka paljon jugurttia (noin puolikas teelusikallinen) että se pitää heti lisätä jugurttiastiaan. Meni kyllä yli!
Muita asioita joita en jaksa vaan kuunnella enää on heidän ylinpalttinen mainostuksensa kuinka terveellistä heidän ruokansa ovat. Tietenkin myös anoppini ja mieheni sisko ovat huomattavan ylipainoisia, joten näkyy selvästi kuinka "terveellistä" se on. En ole koskaan pystynyt syömään, vaikka yritin monia kertoja, maustamantonta jugurttia (siis suorastaan oksennan siitä mausta ja hajusta), säilykkeitä, oliiveja tai feta juustoa sellaisenaan (samat syyt kuin jugurtin kanssa). Anoppini kuitenkin jaksaa yhä edelleen viiden vuoden jälkeen jokaisessa aamupalapöydässä itkeskellä kuinka en syö jugurttia, juustoa tai oliiveja... ärsyttää. Olen jo monta kertaa sanonut että mitä syön on minun asiani. Samoin mieheni on suoraan sanonut että anoppini ei pitäisi sekaantua minun syömisiini. Vieraillessamme jossain anoppini aina erityisesti ottaa minut silmätikukseen ja yleensä "nolaa" minut ruokapöydässä vaatien että isäntäperhe tekisi tai toisi minulle jotain muuta syötävää koska "gelin (miniä) ei syö tätä ruokaa". Sanon kyllä aina ennen ruokailua yksityisesti anopilleni että aion syödä tätä ruokaa, maistoin sitä ja se on hyvää. Kuitenkin anoppini ei varmasti halua uskoa minua vaan nolaa minut täten ja minä sitten, isäntäperheelle aiheutuvan turhan työn takia, mulkoilen vihaisesti anoppiani. Isäntäperhekään ei tietenkään kuuntele minun "ei kyllä minä syön tätä ruokia"-huutojani, koska anoppini on se perheen vanhin, "hän tietää parhaiten".
Lisäten näihin ärsytyksiin on jatkuva äänekäs toivominen lapsista. Telkkarissa jos näkyy vaaleita lapsia niin sitten heti sanotaan että "toivottavasti teidän lapsestanne tulee tuon näköinen", kadulla lapsia kohdatessani "Insallah teillekin tulee lapsia", vihjailut kalliista yrttihoidoista ja ties muista poppakonsteista, kuten kuppaaminen ja uusimpana ties mikä selän "teippaaminen" (itsekin en oikein tajunnut koko juttua). Niillä on kuulema joku tutun tuttu tullut raskaaksi. Just! Itse kuitenkin luotan mieluiten lääketieteeseen kun mihinkään noitatohtoreihin. En uskalla edes kuvitella kuinka paljon he sitten sekaantuvat lapsenhoitoon jos sellainen pienoinen meille joskus siunaantuu. Olen muita miniöitä seuraten huomannut että lapsenhoitoon sekaannutaan ärsyttävästi: esimerkiksi ruokien sisältöön, valmistustapaan, imetykseen (lapselle ei missään tapauksessa saisi antaa lisäruokia kun vasta lähemmäs vuoden ikää). Valmiit lastenruoat on heidän mielestään myös myrkkyä eikä pitäisi koskaan antaa, samoin äidinmaidonkorvikkeet. Heillä on myös joitain älyttömiä uskomuksia, joita ovat kuullet joltain kylässä asuvilta, joita minullekin tuputtavat.
Tänä vuonna erityisesti olemme viettäneet anoppini kanssa pitkän ajan saman katon alla. Se alkaa jo tuntumaan pääkopassa selvästi. En enää jaksa kuunnella anopin kaikkia sekaantumisia, vaikka tiedän että anopillani ei ole mitään pahoja taka-ajatuksia. Toisesta korvasta sisään toisesta ulos.
He muistavat kertoa kaikille kuinka paljon minusta tykkäävät ja pitävät minua perheen yhtenä tyttönä eikä miniänä. Samoin he auttavat paljon kotitöissä sekä ovat tukena pahoina aikoina. Päiviimme sisältyy paljon myös naurua ja huumoria. Olen täten onnekas että minun anoppi ongelmani rajoittuvat vain tälläisiin pinnallisiin, pieniin asioihin.
Haluaisinkin nyt kuulla teiltä muilta miten teidän anoppinne teihin suhtautuu? Onko teillä huonot suhteet? Ärsyttääkö jotkut anoppienne piirteistä tai sekaantumisista teitä?
5 kommenttia:
Me tutustuimme anopin kanssa toisiimme todellisena shokkihoitona :-D
Ensimmäinen talvi Tekirdagssa ja minä kuvittelin viettäväni sen kahdestaan poikaystäväni kanssa (siinä vaiheessa seurustelua takana 7kk), kunnes Bayramina TADAA utelias anoppi ja 2 siskoa lapsineen ryykäsi katsastamaan minkälainen nainen saa pikku veljen aloilleen... HUOH! En silloin osannut turkkia, en todellakaan ollut varautunut viettämään 2 huoneessa kyseisellä porukalla paria viikkoa ja en itse ollut suhteessamme millään tavalla "anopin tapaamis valmiudessa" :-D Siinä sitten sängyn laidalla toisiamme tuijotimme; minä olin näkevinäni vanhahkon tiukan tädin (talvi pakkaset, jonka vuoksi oli huivi) ja hän näki vain rastani ja kuvitteli poikansa taas kokeilevan sietokykyä :-D (näille ennakkoasenteille ollaan naurettu kovasti jälkeenpäin). Asiaa ei yhtään parantanut, että mieheni nauttii "kun saa sekoittaa pakkaa" ja niinpä hän ei vaivautunut korjata korvakuulolla oppimaani "eipä kestä"-lausahdusta vaan vielä muistutti olemaan kohtelias ja niinpä "bir sey degil - eipä kestä" - sijaan ilmoitin "käyneeni pissalla", joka kuullostaa turkkia osaamattomalta samalle:-( Ei hirmu kivasti tehty näin ensimmäisellä tapaamisella...
Ystävystyimme kuitenkin hyvin nopeaa ja hän on äitini, siinä missä myös mieheni siskoni ovat siskojani. Olemme olleet toistemme tukena monessa tiukassa tilanteessa ja kesä öinä haukutaan miehet :-D, parannetaan maailma ja herkutellaan. Anopin kanssa ollaan asuttu moneen kertaan yhdessä pitkiä pätkiä (hän oli esim. täällä Suomessa kolme kuukautta) ja se koettelee kyllä, juuri ne pikku asiat nousee silloin ratkaisevan suuriksi :-D Yksi ainoa kunnon riita on ollut ja se koski Turkin talomme verhoja :-D Siitäkin kyllä saatiin kompromissi, kun asian annettiin hautua ja tunteiden laskea...
Hän on siitä viisas nainen, että sanoo aina, että jokainen elää oman elämänsä omien päätösten kanssa eikä näin ollen kovasti sekaannu, jos ei erikseen pyydetä. Hän ajattelee minua joka asiassa ja kyllä olin viime kesänä itku silmässä, kun hän oli itse remontoinut lempihuoneeni juuri niinkuin olin suunnitellut paperille (ihan vain omaksi ilokseni). Vanha nainen maalannut seinätkin. Ainoa asia, josta saan huutia on se, että rakastan lattioilla istumista (kesällä varsinkin on ihana lukea hämärässä illassa ylätasanteen laatoituksilla) ja siitähän tulee vähintään parantumattomasti sairaaksi. Sen riskin elämässä olen ajatellut ottaa :-)
-boncuk-
Boncuk: Kuulostaa etta sina olet saanut kullan arvoisen anopin perheeseesi :) Ihana kuulla tollaisia tarinoita. Etenkın tuon ensimmaisen tapaamisen sekoilu toi hymyn suupieliin. Minullakin on huonoja kokemuksia ekasta tapaamisesta: saavuimme keskella yota ja nalka oli kova. Tietty anopin jaakaapissa oli tuolloin vain "katmaa" eli bulgur riisia sekoitettuna jugurttiin: ruokaa, jota en saa nieltya alas millaan ilveella. En halunnut tietenkaan antaa heti kuvaa "nirsona miniana" joten paatin suomalaisen sisun voimalla syoda koko lautasellisen tyhjaksi. Ekan lusikallisen jalkeen tunsin jo kuinka en saisi mitenkaan seuraavia lusikallisia alas joten tyydyin vain sanomaan etta ei ole nalka. Myohemmin mieheni jarjesti minulle keittioista jotain naposteltavaa joten en ihan taysin tyhjalla mahalla nukkunut. Mutta nykyaan sitten naureskellaan tuolle tapahtuneelle :)
Hyvaa jatkoa teille! :)
Mun armas anoppini asuu Intiassa, eli aika turvallisen välimatkan päässä ;-) Ei nyt vaiskaan, mutkin on otettu tosin hyvin sukuun vastaan ja kaikki ovat olleet tosi ystävällisiä. Mun ja anopin välit on aika etäiset (aika paljon tuosta välimatkasta johtuen) ja sen takia ollaan vähän vieraskoreita puolin ja toisin silloin kun tavataan. Tiedän kuitenkin, että jos jouduttaisiin olemaan yhdessä pitemmän aikaa, päreet saattaisivat palaa ja pahasti!
Oon kyllä saanut pientä esimakua yhteiselosta anopin kanssa. Täällä Suomessa käydessään se esimerkiksi poltti mustan jäljen yhteen mun mattooni, kun laski tulikuuman padan keittiön lattialle. Seiskaa en saanut ostaa, vaan anoppi otti lehden kaupassa kädestäni ja viskasi sen takaisin hyllyyn, koska "et sinä tuollaisia lehtiä tarvitse". (Näköjään laatulehden tunnistaa, vaikka kieltä ei osaisikaan!) Kylpyhuoneessakin anoppi lotrasi niin kuin se olisi joku Imatran kylpylä. Kun käytiin Tukholmassa, oli kauhea valitus koko ajan joka asiasta - kahvi oli aina kylmää, ruoka oli aina pahaa, kaikki oli liian kallista, ja maisematkin oli ihan samanlaisia kuin kotona Intiassa.
Enemmän mua melkein kuitenkin ärsyttää appiukko, joka on niin "leppoisa" tyyppi, että vain naureskelee joka asialle. Tuon mattoepisodin sattuessakin appiukko vain istui sohvalla ja nauroi. Mulle tulikin sitten asiaa ulos, kun piti lähteä vähän tuulettumaan...:-D Kaikki nämä ovat naurettavan pieniä "ongelmia", mutta joskus vaan pienet asiat ovat niitä, jotka ärsyttävät eniten.
Toistaiseksi olen pärjännyt huumorilla, juuri sillä mainitsemallasi "toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos" -asenteella ja sillä, että olen vain yrittänyt kunnioittaa anoppiani ja sen erilaista taustaa ja elämänkokemusta.
Mutta oikeesti, sulle täytyy todellakin nostaa hattua, kun jaksat noiden kaikkien yllätysvieraiden yms. kanssa, vaikka itselläsi ei elämä olisikaan aina niin helppoa. En voi muuta kuin ihailla! Mä olisin varmaan jo lähtenyt nostelemaan ajat sitten... Paljon tsemppiä sulle! Yritä löytää asioista aina jotakin humoristista, se auttaa, ainakin joskus...
Terve hippu!
Taitaa anopit olla kansainvalisesti valmistettu tuote arsyttamaan minioita ja miniaehdokkaita :D Taytyy kylla sanoa etta olet hyvin sisukas ja pitkajanteinen anoppisi kanssa. Mulla olisi varmaan lentanyt koko anoppi parvekkeelta alas tuon patajutun jalkeen, hekotteleva appi perassa. Enka olis varmaan edes katunut jalkikateen (..ehka..). yks asia jai kylla mietityttamaan: miten Intiassa ja Tukholmassa voi olla samanlaisia maisemia?? Nuo kaksi maata ovat aika erilaisia kuitenkin... :) Paljon onnea sinullekin suhteessasi ja anoppisi kanssa!
Joo, samaa mieltä, anopit taitaa olla samanlaisia (lue: yhtä ärsyttäviä) joka puolella maailmaa :-) Ehkä tuo maisemien samanlaisuus anopin mielestä johtui siitä, että sen lopun ajan mitä anoppi ei valittanut, se nukkui auton takapenkillä - ehkä siis puolet maisemista jäi siltä kokonaan näkemättä! :-D
Lähetä kommentti