Adanan reissu

Oletko koskaan tuntenut olevasi natsien vankileirillä? Sain eilen kokea tämän "kunnian" ihan omakätisesti Adanan reissullamme.

Jotta me saataisiin seuraavat hoidot käyntiin pitää meidän hakea raportti että olemme sopivia koeputkihedelmöitykseen (eli olemme läpikäyneet 3 inseminaatiota, olemme sopivan ikäisiä jne). Näitä raportteja myöntävät ainoastaan valtion sairaalat. (Tästä lisää kommenteissa)

Eilen päätimme siis aamusta hoitaa ensimmäiseksi raportti Adanan Cukurovan yliopistollisessa sairaalassa. Myöhemmin meidän oli tarkoitus mennä tapaamisiin lapsettomuussairaaloiden kanssa.

Koko megakokoinen yliopiston sairaala oli kuin the Cube. Käytäviä joka puolella, ei viittoja, ei mitään hajua minne täytyy mennä. Jokaisen oven takana tuntui olevan uusi mysteeri, joidenka ratkaisemisessa oli auttamassa turkkia huonosti puhuvat, vielä vähemmän tietävät muut "asiakkaat". Siellä sitten antoisan vartin harhaillessamme ja juostessamme löysimme oikean osoitteen, jossa alkoi sitten se tuttu valtionsairaaloiden värssy: Ei täältä vaan tuolta X huoneen ovelta. Kiersimme siis ovelta ovelle yrittäessämme saada edes TIETOA mitä meidän pitäisi tehdä. Vihaiset lääkärit huitoivat meitä ulos ja odottelimme tunnin verran ovien ulkopuolella jos joku voisi edes VÄHÄN olla avuksi. Huom! Sinun itse piti kokoajan roikkua lääkäreiden hihoissa että he jotain sanoisivat. He eivät TODELLAKAAN kerro mitään oma-aloittesesti.

Saimme kaiken tarpeellisen tietää juuri ennen kuin lounastauko alkoi. Kyllä, valtion toimilaitoksissa/pankeissa on lounastauko 12.30 - 13.30 välillä jolloin MITÄÄN ei tehdä. Tietenkin tämän tietojen annon aikana nämä lääkärit murensivat viimeisetkin toivot nopeasta toiminnasta sanomalla että meidän inseminaatiot on tehty "väärässä" sairaalassa ja että niitä ei hyväksytä (tämä tieto oli väärää onneksi, ylilääkäriltä saimme hyväksynnän, eikä meidän tartte uudestaan inssejä tehdä). Samoin hormonitestejä pitäisi tehdä, tuhat ja yksi erilaista paperia tuoda ja heti tänään olisi tehtävä ultraäänitutkimus. Voi luoja!!

Mekin pidimme lounastauon romanttisesti autossa parkkipaikalla. Olin kotona jo valmistanut voileipiä sekä hedelmiä syötäväksi. Sairaalan pihat olivat täynnä ihmisiä kaikkialta, jotkut olivat jopa pystyttäneet telttoja pihalle. He varmaan olivat jonkun pitkäaikaisemman sairaan läheisiä jotka majoittuvat sairaalassa ollakseen omaisensa lähellä.

Näytös 2: Ultraäänitutkimus. Lounastauon jälkeen minun oli tarkoitus päästä ultraääneen. Tauon aikana koko osasto oli täyttynyt taas ihmisistä ja sama odottelu sekä ovillä kyttäily alkoi siis. Noin tunnin odottelun ja hihoissa roikkumisen jälkeen saimme tietää että meidän on avattava kansio sairaalaan ja sen jälkeen vasta pääsemme tutkimuksiin. Hampaita kiristellen sitten kansio tehtiin ja annettiin asianomaisille. "Me kutsutaan teidät sitten, me mennään jono järjestyksessä" oli sanat jotka kuulimme kun ojensimme kansion lääkärille. Sitten se alkoi, 1 tunti, ei mitään, 2 tuntia ei mitään! Meidän muut tapaamisajat olivat jo todella lähellä eikä kukaan kutsunut mihinkään tutkimukseen! Huom, odottelen yhä edelleen tutkimushuoneen oven vieressä jotta saan heti sanottua jotain lääkärille jos onnekkaasti hänet näen. "Meillä on jonoa, odottakaa" oli aina vastaus.

Vihdoin sitten 2 tunnin odotuksen jälkeen pääsin ultraääneen mutta minkälaiseen ultraääneen??!!?? Meitä kutsuttiin 8 henkeä yhtä aikaa ultrattavaksi. Pienessä ultraäänihuoneessa oli kahden MIESlääkärin lisäksi 5 naista, muut odottivat oven takana koska eivät huoneeseen mahtunut. Huoneessa oli pikkuruinen pukukoppi jossa meidän pitäisi alaosat ottaa pois ja lakana kääriä ympärillemme. Yksi kerrallaan meidät ultrattiin siinä kaikkien silmien edessä ja kaikilta kysyttiin koko naistauti/lapsettomuus-historia, kaikkien edessä. Olin jo aikaisemmin nähnyt kun samassa vastaanottohuoneessa jossa odotin lääkäriä 3 muun naisen kanssa, yhdelle naiselle taka-alalla tehtiin inssi! Koko toimenpide oli hyvin nähtävissä meille kaikille. Häntä vielä hyvin avoimin sanoin meidän kaikkien edessä sitten neuvottiin mitä seuraavina päivinä tehtäisiin. Käytävillä myös avoimesti kaikkien edessä keskusteltiin hoitojen kulusta potilaiden kanssa. Siis järkyttävää! En ole koskaan tuntenut itseäni niin arvottomaksi kun eilen tuolla sairaalassa. Aivan kuin olisimme jotain karjaa, joille liukuhihnatyyliin sitten hoitoja tehtiin. Vaikka lääkärit olisivat hokeneet "Heil Hitler" kokoajan, en olisi yhtään hämmästynyt. Sairaalasta puuttui ainoastaan kaasukammiot, muu rekvisiitta oli valmis kidutushuoneineen.

Saimme loppujen lopuksi, yhteensä 3,5 tunnissa, ultraäänitutkimuksen suoritettua jotta pääsimme jatkamaaan muihin sairaaloihin. Yhteensä vietimme sairaalassa aikaa lähemmäs 5 tuntia!!! Ainoastaan valmiin listan hakemisessa ja ultraäänitutkimuksen suorittamisessa.

Nämä yksityiset sairaalat olivatkin onneksi aivan oma lukunsa. Vaikka olimme reippaasti myöhässä palvelu pelasi ja lääkärit olivat kaikki mukavia. Odotushuonet olivat valoisia ja isoja, varustettuna isoilla plasma telkkareilla jossa pyöri jokin leffa tai yhdessä paikassa national geographic. Juotavaa oli tarjolla samoin lukemista. Mahtavaa.

Mutta monilla näistä yksityissairaaloiden lääkäreista tuntui olevan aivan eri käsitys hoitojen kulusta ja tarvittavista toimenpiteistä. Jokaisella vastaanotolla kuulemassani esittelyssä tuntui olevan pääteemana kolmen-neljän kirjaimen yhdistelmien viljely mahdollisimman useasti jolloin koko toimenpide alkoi kuulostaa avaruusteknologialta: MOH, ISCI, USCI, HIH, HÖH, blaaahh.....

Varmaan tällä tekniikalla he sitten 'hurmaavat' asiakkaansa (vau, osaa näin paljon ulkomaalaisia sanoja, varmasti hyvä!). Miten ne jaksavatkin hymyillä sitä tekohymyään ja kertoa niitä samoja juttuja aamusta iltaan. Me käytiin vaan kolmessa sairaalassa mutta meidänkin tekohymy alkoi lopussa hiipua. Tämä on varmaan sitten sitä "ammattitaitoa" jota lääkärit täällä tarvitsevat. Kuka pitää parhaimman shown? Kenellä on valkoisin hammasrivistö? :)

Kun väsyneenä pääsimme kotiin myöhään eilen illalla ja saimme syötyä kunnolla ensimmäisen kerran koko päivänä, meille jäikin arvuuteltavaksi kenen säihkyhymy oli se parhain ja kenelle olemme valmiit maksamaan mittavia summia että haaveemme toteutuisi? Se selviänee seuraavien viikkojen aikana.

P.S Päivän parhain kohta oli kun mieheni toi aamulla minulle ruusuja. Niitä illalla rättiväsyneenä katsellessani onnellinen mieliala tuli taas takaisin :)